Silja näytti mulle jonku kirjan, missä sanotaan, että mä oon suomenlapinkoira. Siinä lukee, että suomenlapinkoira on alunperin tarkotettu porojen paimentamiseen. Sitte siellä luki näin: "Suomenlapinkoira on virallisesti vain yksi rotu, mutta epävirallisesti rodun sisällä on paimensukuisia lapinkoiria, jotka poikkeavat rotumääritelmän mukaisesta suomenlapinkoirasta ulkonäkönsä ja luonteensa puolesta. Paimensukuiset koirat ovat polveutuneet Suomesta, Norjasta ja Ruotsista kootuista työsukuisista koirista. Kantaa pyritään kasvattaman omana linjanaan suomenlapinkoirarekisterin sisällä. Paimenlinjaiset koirat ovat rungoltaan näyttelylinjaisia pidempiä, matalaryhtisempiä ja niukkaturkkisempia. Niiden paimennustaipumus on saatu säilymään, ja väreissä on saatu säilymään lähes kaikki koiran värit. Paimenlinjaisia lapinkoiria käytetään yhä alkuperäisessä työssä paimenena niin porojen, kuin karjankin kuljetuksessa." Eli siis mut vois nähdä alkuperäisessä työtehtävässäni, paimentajana... Silja on jo pitkään kaverinsa Anskun kanssa höpöttänyt, että ne aikoo opettaa mut paimentamaan.
 |
| Mää en kestä!! |
Mietin tässä sitä, että eikös paimentaminen oo niiden elukoiden perässä juoksemista ja haukkumista. Sehän on ihan helppoo! Ja kuulostaa kivalta. Silja kuitenki näytti mulle tän videon, ja sano, ettei se oo vaan päätöntä eläinten jahtaamista. Ilon pilaaja. Mutta kyllä mä kuitenkin aion niitten perässä säntäillä päättömästi, älkää kertoko Siljalle! Asiasta hammastikkuun (Mitää, ei kai sillä niin väliä oo, että mitä tulee ekana mieleen...?), sitä mietin myös, että miksi Silja mulkoili mua sillä tavalla, kun se luki suomenlapinkoiran rodunomaisen luonteen tiivistettynä kuuteen sanaan: älykäs, oppivainen, nöyrä, sosiaalinen, rohkea ja rauhallinen...
Mä olin siis toosi nätisti! Ihan Siljanki mielestä. Mä vaan pidin kauheeta metelii, mut niinhän mä aina teen. En siis haukkunu, mutta ulvoin ja ulisin ja vinguin ihan hulluna... Mutta onhan sitä syytäki. Elukat oli kuulemma stressaantuneita, niin että en sitte päässy kosketusetäisyydelle, vaikka miten oisin halunnu. Meitä kuulemma pikku hiljaa totutetaan toisiimme...
Eli lyhykäisyydessään, saatte ehkä seurailla mun paimenkoirakoulutustani. Mutta sitä ennen saatte kyllä kuulumisia sieltä leiriltä. Saa nähä, että mitä me Doriksen kanssa tänä vuonna keksitään... Viime vuonnahan me tyylikkäästi karattiin sieltä huoneesta, kun meidät kehdattiin jättää sinne ilman luita. Kun oli tylsää. No jaa, mun pitää varmaan mennä, pystyn ehkä nukkuu tän järkytyksen kanssa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti